[03. joulukuuta 2017]
“… tämän ison, …. omaisuutensa .. jättivät teille tasan puoliksi,” asianajaja kertoi testamentin sisältöä edessäni. Adán istui oikealla puolellani, ja varmasti kiinnitti tilanteeseen mua enemmän huomiota. En vieläkään oikein pystynyt sisäistämään muuttunutta elämäntilannetta. Lisäksi, jouduin edelleen syömään vahvoja kipulääkkeitä onnettomuudesta aiheutuneiden vammojen vuoksi, mitkä eivät juurikaan auttaneet.
Havahduin takaisin nykytilanteeseen, kun tunsin Adánin laskevan kätensä oikean kämmenselkäni päälle. “Lo siento, mitä sanoittekaan ?” Katsahdin sekä veljeeni, että asianajajaan – hieman yli keski-ikäiseen mieheen, joka oli hoitanut perheemme lakiasioita niin kauan kuin muistan.
“Olimme keskustelemassa omaisuuden jaosta. Mitä sinä haluaisit, Bea ?” Adán katsoi muhun lempeästi suklaanruskeilla silmillään. Mitä minä haluaisin ?
“Minä … en halua kiinteästä omaisuudesta mitään. Adán saa sekä Córdoban että Marbellan talot ja johtaa yritystä. Pidän osakkeeni, ja otan loput puolikkaastani rahana,” sanoin asianajajalle, jonka jälkeen siirsin katseeni Adániin. Hän nyökkäsi ja näin katseesta, että hän tiesi. Hän tiesi, etten voinut enää asua tuossa talossa. Hän tiesi, että tarvitsisin uuden alun elämälleni, ja hän todennäköisesti tiesi, mikä se tulisi olemaan.
[Nykypäivä, 2021]
Espanjaan palattuani alkuvuodesta 2021, lähdin vihdoinkin toteuttamaan haavettani omasta tallista, omista hevosista. Yksi “sivuhaaveistani” (tosin hyvin materialistinen sellainen) oli jokin päivä omistaa täyssähköauto, jota lähdinkin hankkimaan heti paluuni jälkeen. Tuloksena oli Antiguan sininen Audi e-tron Sportback, joka kääntyi kuin ajatuksen voimalla Marbellan andalusialaisia hevosia kasvattavan tallin pihaan. Tallin, joka oli ollut suuri osa Marbellassa viettämääni aikaa monen vuoden ajan.
“¡Guau, que bonito!” Kuulin iloisen äänen takaani, kun nousin autosta ja kurotin ottamaan vielä puhelimeni mukaan keskikonsolista. Käännyin ympäri, ja vastassa oli itseni kanssa samaa ikäluokkaa oleva vaaleahiuksinen nainen harmaissa ratsastushousuissa, pölyisissä mutta erittäin kalliissa ratsastussaappaissa sekä sinisessä poolopaidassa.
“Ja mä kun jo luulin, että olisit iloinen nähdessäsi mut,” virnistin naiselle.
“Pyh, kyllähän sä tiedät, että olen jopa pahempi materialisti kuin sinä,” nainen virnisti takaisin, ja kaappasi mut rutistavaan halaukseen.
Naurahdin kommentille, ja huokaisin vanhan ystäväni olkapäähän, “Et arvaakaan, kuinka hyvä on nähdä sua, Celia.”
“Samat sanat, Bea,” Celia kuiskasi, ja vihdoinkin irroitti kuolemanotteensa vartalostani, joka oli lähes päätä lyhyempi blondiin verrattuna. “Tuleppas, niin näytän jotain,” nainen sanoi hymy huulillaan ja tuo tuttu kiilto silmissään.
“Mitä jotain ?” Kysyin epäluuloisesti nostaen kulmakarvojani.
“Hevosiahan tulit tänne katsomaan, ¿no?” Celia iski silmäänsä ja kääntyi kohti tallia.
…
Emme ehtineet Celian kanssa edes kääntyä tallin kulman taakse tarhoille, kun jo kuulin tutun hirnahduksen. Ei niinkään tervehtivän hirnahduksen, vaan hyvin vaativan hirnahduksen. Kun jälleen sain kimon orin näkökenttääni näiden vuosien jälkeen, olin varma, että sydämeni skippasi lyönnin tai kaksi. Siinä se seisoi tarhassaan, dramaattisen uljaana katsoen suoraan sieluuni. Tunsin pitkästä aikaa, kuinka aika pysähtyi ja muu maailma lakkasi olemasta.
Yhtäkkiä kimo, Sueroksi kutsuttu ori, havahtui takaisin ympäröivän maailman pariin, kun viereisen tarhan andalusialainen jolkotteli meitä kohden. Tarhakaveri olisi varmasti halunnut vain rapsutuksia ja tervehdyksen, mutta Suero oli eri mieltä. Kimo otti muutaman vauhdikkaan laukka-askeleen, ja näytti korvat luimussa vihaista naamaa aidan toiselle puolelle lajitoverilleen, ja pärskähti vaativasti. Tämä sai ruunikon andalusialaisen tekemään täyden u-käännöksen ja antamaan pienen potkun Sueron suuntaan.
“Edelleen yhtä dramaattinen,” naurahdin Celialle ja astelin lopun matkan tarhalle, jossa Suero nyt odotti aidalla hyvin vaativana. Ori nuuhkaisi kättäni, puuskahti jälleen vaativasti ja yritti parhaansa mukaan tunkea isoa, valkoista päätään syliini. Nauroin orille, ja rapsutin sen otsaa.
“Näyttää siltä, että Juana oli kuin olikin oikeassa,” Celia sanoi yllättyneesti. Katsoin vaaleaverikköä kummaksuen, joka otti muutaman askeleen lähemmäs meitä. “Antonio on yrittänyt myydä Sueroa jo yli vuoden, mutta ori ei oikein … tykkää kenestäkään. Yksikään potentiaalinen ostaja, saatika meidän henkilökunta, ei tule toimeen orin kanssa. Ainoa orin kanssa toimeen tullut taisi olla sinä, kun kävit kesäisin täällä. Niinpä Juana totesi Antoniolle, että Suero ei suostu olemaan kenenkään muun kuin Bean hevonen,” Celia hymyili.
Katsahdin Sueroon, joka olisi ilmeisesti mieluusti nuollut koko käteni puhtaaksi kuin mikäkin koira. “Juana onkin tunnettu teorioistaan,” virnistin. “En tiedä, olenko valmis uskomaan Juanaa, vaikka Suero onkin kaikista tapaamistani hevosista ehdoton ykkönen.”
“Uskoisin, että Suero on sinun, jos sen vain haluat,” Celia sanoi ja katsoi ympärilleen. “En tiedä kauanko Juana on seissyt tallin ovella, mutta sut on nähty. Se saattaa tarkoittaa, että sulla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin lähteä täältä tuoreena hevosenomistajana,” nainen virnisti.
Käännyin katsomaan talliin päin, ja siellä seisoikin vanhempi nainen. Juanalla oli hymyilevä ilme kasvoillaan ja pilke silmäkulmassaan. Naisen juonet tietäen oli hyvin mahdollista, että Celia oli oikeassa.